Vuoden 2006 Masters-finaali tarjosi näyttämön kahdelle snookerin jättiläiselle: Ronnie O’Sullivanille, jonka pelityyli perustui nopeuteen ja luontaisiin reaktioihin, sekä John Higginsille, jonka vahvuudet löytyivät strategisesta älykkyydestä ja vankasta kilpailukokemuksesta. Ottelu alkoi O’Sullivanin vahvalla otteella, ja 6–2 johtoasema sai monet uskomaan, että tulos olisi jo sinetöity. Yleisö ihaili hänen otettaan ja asiantuntijat ylistivät hänen suoritustaan. Higgins ei kuitenkaan osoittanut epätoivoa. Hän pysyi tyynenä ja tarkkaili vastustajaansa, odottaen omaa hetkeään. Hän tiesi, että voittaminen ei vaadi nopeaa reagointia vaan suunnitelmallista etenemistä. Hän ei antanut tilanteen vaikuttaa keskittymiseensä, vaan nojasi pitkän uran aikana kehittyneeseen pelinlukutaitoonsa. Tästä alkoi matka, joka muutti koko ottelun suunnan – ei äkillisesti, vaan asteittain, hiljaa ja määrätietoisesti. Higginsin tyyneys ja maltti olivat avainasemassa, ja ne loivat pohjan yhdelle lajin mieleenpainuvimmista nousuista.
Kun iltasessio käynnistyi, Higgins astui pöydän ääreen uudenlaisen päättäväisyyden siivittämänä. Hän ei muuttanut pelityyliään radikaalisti, vaan hioi sitä entisestään: jokainen lyönti perustui harkintaan, jokainen ratkaisu oli seurausta tarkasta tilanteenlukemisesta. Hän käytti ajankäyttöä hallitusti, rikkoi O’Sullivanin luontaisen tempon ja pakotti tilanteet itselleen suotuisiksi. O’Sullivanin pelaaminen alkoi hajota – pienet virheet kasaantuivat ja itsevarmuus karisi. Higgins hyödynsi nämä hetket mestarillisesti, eikä tarjonnut vastustajalle tilaisuutta kääntää suuntaa. Katsomossa vallinnut itsestään selvä voiton odotus vaihtui varovaiseen hiljaisuuteen. Higgins käytti hyväkseen rytminvaihdosta, ei ainoastaan teknisesti vaan myös henkisesti. Tämä oli enemmän kuin pelillinen nousu – se oli mielenhallinnan osoitus. Hän ei vain tullut takaisin peliin, vaan alkoi hallita sitä. Tässä vaiheessa ottelu ei enää ollut O’Sullivanin käsissä. Se kuului Higginsille, joka oli rakentanut nousunsa kärsivällisesti, tarkasti ja ilman kiirettä. Käänne ei ollut dramaattinen – se oli johdonmukainen, suunnitelmallinen ja sitäkin vaikuttavampi.
John Higginsin taktiikka toimi moitteettomasti: hän ei jättänyt tilaa sattumalle, vaan pakotti vastustajan epämukavuuteen käyttämällä hyväkseen jokaisen pienen epävarmuuden. Hänen turvalyöntinsä olivat kirurgisen täsmällisiä, eikä yksikään valinta tuntunut hetken mielijohteelta. O’Sullivanin pelin tuttu virtaus oli kadonnut, ja Higgins hyödynsi tilanteen kylmän rauhallisesti. Hän ei pyrkinyt loistamaan – hän pyrki hallitsemaan. Ottelun tempo muuttui, ja se alkoi kulkea Higginsin ehdoilla. Puolustus- ja hyökkäyspeli kietoutuivat toisiinsa, muodostaen kokonaisuuden, jossa ei ollut tilaa epävarmuudelle. Jokainen lyönti oli osa suunnitelmaa, joka tähtäsi koko ottelun voittamiseen – ei vain yksittäiseen kehykseen. Higgins osoitti, että snookeria voi pelata äärimmäisellä varmuudella ilman ylenpalttista näyttävyyttä. Hänen pelinsä oli esimerkki siitä, mitä tarkoittaa hallittu dominointi: jatkuva painostus, joka pakottaa vastustajan tekemään virheitä. Tämä ottelu muistutti, että taktiikka ei ole vain suunnitelma – se on tapa pelata, joka voi kääntää tuloksen edukseen hitaasti mutta varmasti. Higginsin loisto ei ollut räikeää – se oli hiljaista mestaruutta.
John Higginsin 10–9 voitto vuoden 2006 Masters-finaalissa ei ollut pelkkä tulos, vaan merkittävä merkkipaalu hänen urallaan ja koko lajin historiassa. Se oli muistutus siitä, että ottelu ei ole ohi ennen viimeistä lyöntiä ja että henkinen vahvuus voi ratkaista enemmän kuin mikään yksittäinen tekninen suoritus. Higgins ei ainoastaan noussut suuresta takamatkasta – hän mursi odotukset ja todisti, että määrätietoinen pelaaja voi rakentaa voittonsa pala palalta. Tämä ottelu ei jäänyt mieleen vain jännityksensä vuoksi, vaan siksi, että se osoitti, miten taito ja strateginen ajattelu voivat yhdessä tuottaa unohtumattoman lopputuloksen. Higgins ei luottanut tuuriin – hän loi olosuhteet, joissa voitto oli väistämätön. Hänen rauhallisuutensa, keskittymisensä ja johdonmukaisuutensa käänsivät ottelun suunnan täysin. Voitto ei ollut vain urheilullinen palkinto – se oli kunnianosoitus sitkeydelle, valmistautumiselle ja uskollisuudelle omaa pelityyliä kohtaan. Tämä finaali jää historiaan esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun kaikki osuu kohdalleen: taito, aika, paikka ja mielenrauha. Se oli enemmän kuin voitto – se oli mestariteos.